Jokapäiväiset instituutiomme
Kuka sitä laivaa ohjaa? Instituution käsite auttaa näkemään niitä suurempia voimia, jotka mahdollistavat tai hankaloittavat arkeamme
Aloitin hiljattain tutkijoille suunnatun työnohjauksen, jossa antoisinta on muiden samaa työtä tekevien ajatusten kuuleminen. Niitä kuunnellessa sitä usein nimittäin tajuaa, että ahaa, myös he kokevat työssään samanlaisia haasteita, joten tässä lienee nyt kyse meitä yhdistävästä ilmiöstä.
Tämä oivallus johdattaa hyvin pohtimaan niitä “suurempia voimia”, jotka vaikuttavat taustallamme. Enkä nyt tarkoita näillä mitään raamatullista, vaan miten arkemme rakentuu pitkälti erilaisten yhteiskunnallisten voimien alaisuudessa. Välillä tämä ajatus tuntuu vain kovin haastavalta, sillä olemme niin tottuneita näkemään itsemme laivamme ohjaksissa.
Yksi tapa hahmottaa näitä yhteiskunnallisia voimia on instituution käsite. Esimerkiksi yliopisto on instituutio, jossa on tietyt vakiintuneet institutionaaliset roolit ja niihin liittyvät odotukset. Tutkijoiden työ rakentuu tämän yliopistoinstituution sisällä tietynlaiseksi. Instituutiolla on siis huomattava määrä valtaa suhteessa yksittäiseen tutkijaan. Tutkija voi haluta tehdä työtään omalla tavallaan, mutta jos hän haluaa toimia tutkijana yliopistona, niin silloin hänen kannattaa käyttäytyä instituution odotusten tavoilla.
Instituutiot kahlitsevat, mutta ne myös vapauttavat. Ilman instituutioita elämä olisi kovin vaikeaa ja epävarmaa. Tutkijat tarvitsevat yliopistoinstituutionsa, jotta yliopistotutkijuus ylipäätään mahdollistuu. Vaikka instituutiot välillä muistuttavat alla olevan kuvituksen kaltaista tehdaskompleksia, niin instituutioissa on myös paljon hyvää, ja potentiaalia parempaan.
Mikä ihmeen instituutio?
Kuten monet sosiologian sanat, myös instituutio on käsite, josta kaikilla tuntuu olevan oma määritelmänsä. Tästä syystä se on hyvä ottaa, kuten sosiologian käsitteet yleensä, työkaluna, jonka avulla näitä taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia voimia voi ymmärtää. Instituutioita on vaikea konkreettisesti nähdä saati koskettaa, mutta se on käsite, jonka avulla on mahdollista tehdä jotain taustallamme vaikuttavaa asiaa ymmärrettäväksi.
Instituution merkityksen ymmärtää parhaiten esimerkkien kautta. Niitä löytyy melkein loputtomasti, sillä ne ovat tietynlaisia vakiintuneita ajattelua ja toimintaa ohjaavia malleja, joita otamme itsellemme. Instituutiot tulevat ennen meitä ja usein säilyvät myös meidän jälkeemme. Väitöskirjansa niistä kirjoittanut Olli Herranen näkee ne kollektiivisena toimintaohjeina, joita me tietoisesti ja tiedostamatta enimmäkseen noudatamme.
Ensimmäiset instituutiot tulevat vastaan heti syntyessä. Sairaalainstitituution ylläpitämästä synnytyshuoneesta meidät laitetaan eteenpäin perheeseen, jossa meitä odottaa perheinstituutio ja sen roolijako. Vaikka isän ja äidin roolit ovat muuttuneet ja tulleet entistä monimuotoisemmiksi, yleisesti vanhemman roolina nähdään yhä uudesta ihmisestä huolehtiminen ja hänen kasvattaminen. Tähän instituutioon uusien vanhempien oletetaan myös mukautuvan.
Päiväkotiin siirtyessä kohtaamme taas uuden instituution ja sen odotukset. Siellä opimme hiljalleen tämän instituution säännöt ja se ohjaa käytöstämme sen suuntaan. Päiväkoti-instituutio valmistaa meitä seuraavaan suomalaisen yhteiskunnan meille järjestämään askeleeseen eli kouluinstituutioon, joka jäsentää arkeamme keskeisellä tavalla läpi lapsuuden ja nuoruuden. Koulusta saamme siirtyä jatkokoulutuksen ja työn instituutioihin, joissa kohtaamme uudet odotukset ja velvollisuudet. Siellä meitä odottaa näiden instituutioiden tasoittamat polut, joista meille suodaan vapaus valita omansa: näin pääset lääkäriksi, poliisiksi, hoitajaksi, insinööriksi ja niin edelleen.
Myös instituutio voi olla rikki
Olen tajunnut osittain työnohjauksen myötä, että tutkija voi kokea helposti merkityksettömyyden tunnetta, jos hänen työnsä arvo määritetään institutionaalisesti hänelle kaukaisilla määrällisillä mittareilla. Jos hän ei koe hänen työnsä arvon olevan sitä, mitä yliopistoinstituutio olettaa, niin siitä voi helposti seurata kysymyksiä oman työnsä merkityksestä.
Synkässä teoksessaan Dark Academia: How Universites Die (2021), Peter Fleming väittää yliopistoinstituution tuottavan vahingoittuneita ihmisiä, koska se instituutiona muokkaa siellä työskentelevistä ihmisistä omasta työstään ahdistuneita ja uupuneita koneiston osia. Se laittaa instituutiona tutkijat kamppailemaan toistensa kanssa yhä vähenevistä resursseista ja näkemään toiset kilpakumppaneina yhteistyön tekemisen sijaan.
Myös kouluinstituutiona voi olla rikki. Kuten brittiläinen sosiologi Paul Willis on taannoin väittänyt brittiläisen kouluinstituution suhteen, osa lapsista voi tajuta tämän instituution rikkinäisyyden ja kapinoida sitä vastaan. He kokevat, ettei tästä instituutiosta ole juuri heille hyötyä, koska se on suunnattu enemmän hyväosaisimpien perheiden lapsille. Kapinoimalla he etsivät toisenlaisia tapoja saada kunnioitusta itselleen tämän kouluinstituution ulkopuolelta.
Työmarkkinainstituutio ei taas välttämättä tarjoa nykyisellään kaikille sellaista paikkaa, jossa he voisivat kokea itsensä arvostettuna. Kaikkia tämä instituutio ei edes päästä mukaan sisäänsä ja tästä näkökulmasta tämä tärkeä ihmisiä yhteiskuntaan sitova instituutio voidaan nähdä rikkinäisenä. Monesta yhteiskunnasta syrjään joutuneesta voi tuntua siltä, etteivät yhteiskunnan nykyiset instituutiot edes ole kiinnostuneita heidän voinnistaan.
Tarvitsemme instituutioita
Vaikka instituutiot voivat olla rikkinäisiä ja niitä on myös syytä asettaa kriittisen katseen alle, niistä ei kannata luopua. Monet näistä instituutioista mahdollistavat sen, mitä pidämme elämässä tärkeänä. Yksin meidän on hyvin vaikea pärjätä, vaan tarvitsemme yhteisiä instituutioita, joiden toiminnan voimme yhdessä tunnustaa meille hyväksi. On vaikeaa pelata jalkapalloa ilman, että kunnioitamme yhdessä yhteisesti päätettyjä ja ylläpidettyjä sääntöjä. Samoin on vaikeaa muodostaa ystävyys- tai parisuhteita ilman, että tunnistamme mahdollisuuden vastavuoroiseen välittämiseen toistemme kanssa.
Kriittisen tarkasteltun myötä monet instituutioistamme saattavat osoittautua puutteelliseksi ja niistä löytyy korjattavaa, mutta tällaista korjausprosessia toisaalta myös teemme jatkuvasti. Erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet (kuten parisuhteisiin tai sukupuoleen liittyvät) voivat asettaa kyseenalaiseksi arkiset instituutiomme ja niihin kytkeytyneet haitalliset odotuksemme. Samoin sosiologia ja muut yhteiskuntatieteet voivat toimia korvaattomana työkaluna näiden instituutioiden kriittisessä arvioinnissa ja korjaamisessa.
Ilman instituutioita elämä on haastavaa. Ilman yhteisesti jaettuja vakiintuneita käsityksiä liikennesäännöistä on kovin haastavaa ajaa aamuisin työpaikalle. Instituutiot auttavat meitä käsikirjoittamaan arkemme tekemällä sen edes jollain tavalla johdonmukaiseksi ja ennustettavaksi. Instituutioiden kehittämisessä on kuitenkin paljon potentiaalia, niin hyvään kuin huonoon suuntaan. Voidaan haaveilla emeritusprofessori Reijo Miettisen tavoin ihmisiä kykenevöittävistä hyvinvointivaltion ja koulun instituutioista, joissa ihmiset sivistyvät kriittisiksi ja vastuullisiksi kansalaisiksi. Toisaalta voidaan synkistellä sosiologi Erving Goffmanin kanssa totaalisista instituutioista, joissa ihmisen nykyinen käsitys itsestä tuhotaan nöyryyttämällä ja häpäisemällä, jotta tällaisen totaalisen instituution haluama itsekäsitys tulee mahdolliseksi.
Instituutioista on siis moneksi, mutta valitettavasti niiden merkitys jää meiltä usein huomaamatta. Instituutioiden muuttamisen sijaan jäämme kiinni omiin henkilökohtaisiin huoliimme ajatellen niiden koskevan vain meitä ja ratkaisuna kohdistamme muutokset vain omaan elämäämme. Instituution käsite onkin tärkeä sosiologinen työkalu, joilla näitä “suurempia voimia” voidaan ylipäätään havaita ja tuottaa ymmärrystä, miten niitä on mahdollista muuttaa. Emme ohjaa laivaamme yksin, vaan teemme sitä monin tavoin näiden instituutioiden luomissa olosuhteissa. Tärkein oivallus tulee kuitenkin siitä, kun tajuamme mahdollisuutemme instituutioiden korjaamiseen.
Tekstin taustaa
Halusin ymmärtää instituution käsitettä. Kirjallisuutena taustalla on vaikuttanut viimeksi pänttäämäni kirjat: Richard Sennettin Together ja Axel Honnethin Freedom’s Right, joissa molemmissa instituutiot esiintyvät tärkeinä hyvän ylläpitäjinä. Googlatessani sitä, miten instituutioista on Suomessa kirjoitettu, löysin Kalevi Suomelan mielenkiintoisen kolumnin, jossa hän mainitsee Acemoglun ja Robinsonin kirjoittaman Why Nations Fail (2012) teoksen. Siinä instituutiot saavat keskeisen roolin yhteiskuntien menestyksen taustalla.