Kun yhteiskunta muuttuu, ihminen muuttuu. Lopetin näin tekstini Aitoa itseä ei voi löytää. Ei ole mitään sisäistä minää, johon tarrautua, vaan omaa itseä voi jatkuvasti muokata uudelleen, uudelleen ja yhä uudelleen.
Aikamoinen tuuliviiri. Minä muutun yhteiskunnan muuttuessa. Kyllä, sellaista aitoa minää ei liene olemassa, mutta voisiko meillä kuitenkin olla siellä sisällä jotain, mikä auttaisi meitä pitämään sen oman suuntamme?
Olen viime aikoina lueskellut luonteen käsitteestä. Sosiologiassa puhuttiin kauan sitten sosiaalisesta luonteesta, mutta sen käyttö on sittemmin hiipunut. Samoin arkikielessä luonteesta ei enää kauheasti puhuta, vaan sen ovat korvanneet psykologisemmat käsitteet kuten persoonallisuus. Luonteen ja sen kehittämisen ideassa on kuitenkin jotain hyvin mielenkiintoista.
Kirjailija Joonas Konstig (2017) kertoo Vuosi herrasmiehenä teoksessa havahtuneensa luonteen merkitykseen ketsuppipullon etiketistä: “Laatu on tuotteelle sitä mitä luonne on ihmiselle”. Etiketin sanoma luo kuvan luonteesta jonain mitä voi kehittää, jalostaa ja koulia. Kirjassaan Konstig syventyy klassiseen ihmisihanteeseen, jonka mukaan synnymme barbaareina, mutta voimme kasvatuksen avulla kehittyä pois tästä raakalaisuudesta.
Sivistys, moraali ja omien heikkouksien myöntäminen. Luonteen koulimisesta puhutaan enää vähän. Konstig ärsyyntyy Pikku Kakkosen juontajalle, joka kehottaa häntä olemaan oma itsensä. Me kaikki olemme erilaisia, hyviä juuri sellaisina ja niin edelleen. Tällainen kuva asettuu Konstigin “crooked timber” ihmiskuvaa vastaan, jossa myönnetään se, ettemme synny täydellisenä, vaan rikkinäisinä ja puutteellisina. Mutta, onneksi voimme kehittää itseämme ja löytää ratkaisuja puutteidemme kanssa elämiseen.
Konstigin teoksesta saan kuvan siitä, miten luonteen käsite auttaa suhtautumaan itseensä vakavasti. En ole hyvä tällaisena kuin olen, mutta voin aina kehittyä. Tärkeintä on kamppailla itseään paremmaksi.
Nyky-yhteiskunta ei kuitenkaan tee luonteen kehittämistä helpoksi.
Sosiologi Richard Sennett on taannoin todennut, ettei nyky-yhteiskunta anna meille mahdollisuutta kehittää aikaisemman tapaan luonnetta, koska yhteiskunnan vaatimukset ovat niin muuttuvia. Sennettin aikalaisdiagnoosin mukaan epävarmuus ja muutos ovat korvanneet järjestyksen ja pysyvyyden. Tässä ajassa luonnetta on vaikea kehittää, sillä oma itse pitää luoda yhä uudelleen ja tässä pysyvämpi luonne olisi vain tiellä.
Muutos on määrittynyt nyky-yhteiskunnassa hyväksi, paikallaan pysyminen negatiiviseksi. Nykytyö vaatii yhä enemmän joustamista ja jatkuvaa itsensä kehittämistä, jotta tahdissa on mahdollisuus pysyä mukana.
Pysy vahvana, stand firm, vaikka yhteiskunta ja muut ihmiset kehottavat sinua toiseen suuntaan. Näin kiteyttää psykologian professori Svend Brinkmann kirjassaan Stand Firm (2017), jossa hän vastustaa itsensä kehittämisen kulttuuria. Mikään ei tunnu nykyään riittävän, vaan itsensä kehittämisestä on tullut itsetarkoitus ja kaikki pyörii sen ympärillä.
Kun muutokseen sopeutumisesta on tullut jo normi, niin paikoillaan oleminen vaikuttaa jo radikaalilta teolta. Jopa niin, että se saa Hesarin kirjoittamaan ilmöstä, jossa jämähdetään sohvalle jatkuvan menemisen sijaan.
Mutta miten ihminen voi pysyä omalla polullaan? Tässä tulee esiin Konstigin ja Brinkmannin esittelemä luonteen käsite. Luonne on ikään kuin sisäinen ankkuri, joka estää meitä lipumasta muutoksen mukana, jos se ei ole meistä kestävälle moraaliselle pohjalle rakennettua. Toisin sanoen, menemme helposti virran mukana, jos emme kasvata itsellemme luonnetta.
Luonteen avulla emme ole täysin yhteiskunnan ilmavirtojen armoilla, vaan sisällämme on olemassa ikään kuin moraalinen kompassi, joka osaa erottaa hyveen ja paheen, oikean ja väärän. Vahvan luonteen avulla osaamme sanoa ei. Se sitouttaa meitä tiettyyn suuntaan. Sen avulla pystymme pitämään kurssimme ja jatkamaan sisäisesti arvokkaaksi kokemaamme matkaa.
Luonteen kehittäminen ei kuitenkaan tarkoita sisäänpäinkääntymistä. Luonteeseen kuuluu keskeisesti moraali ja se, mikä määritetään moraaliseksi on usein jaettua. Luonne on suhtautumista: se on sen pohdintaa, mikä on eettisesti oikein meille. Se on arvottamista: mitä arvostamme itsessämme ja mitä haluamme muiden arvostavan meissä. Luonne on jotain pysyvämpää, mutta se ei ole muuttumatonta. Emme synny valmiina, vaan kehitämme luonnettamme jatkuvasti ja voimme ottaa sen kehitysprojektiksi.
Luonteeseen kuuluu tulkintaa, navigointia ja päätösten tekemistä suhteessa siihen, mikä koetaan hyväksi ja oikeudenmukaiseksi. Se ei ole itsensä rakastamista, vaan itseensä suhtautumista nöyryydellä. Olemme viallisia, haavoittuvia, naiiveja, typeriä ja niin edelleen, mutta voimme luonteemme kautta luottaa siihen, että olemme oikealla polulla.
Sennettillä on kuitenkin tärkeä pointti: tarvitsemme pysyviä rakenteita, jotka mahdollistavat luonteen kehittämisen. Jos meiltä odotetaan jatkuvaa muutosta, niin on vaikeaa ylläpitää mitään pysyvämpää tarinaa itsestään. Ei sillä, että se olisi mahdotonta, mutta se on vaikeaa. Sellainen vaatii tietoista ponnistelua ja myös vastavirtaan kulkemista, mutta kenties sitä enemmän meidän pitäisi kiinnittää huomiota siihen, miten mahdollistamme jotain pysyvämpää. Vai onko luonne jotain sellaista, mitä meidän kannattaisi tavoitella? Tarvitsemmeko sitä?
Kirjallisuus
Brinkmann, Svend (2017) Stand Firm: Resisting the Self-Improvement Craze. Cambridge: Polity Press.
Konstig, Joonas (2017) Vuosi herrasmiehenä. Helsinki: WSOY.
Sennett, Richard (1998) The Corrosion of Character. New York & London: W. W. Norton & Company.
Tervehdys!
Kiitokset tästä mielenkiintoisesta ja itseäni puhuttelevasta kirjoituksesta. Olen lukenut myös tuon mainitsemasi Joonas Konstigin teoksen, jonka kiinnostavinta antia minullekin oli juuri tuo pohdinta luonteesta ja sen kehittämisestä. Teoksessa oli paljon viihdyttävää sisältöä, mutta minulle painavinta tekstiä oli nimenomaan pohdinnat luonteesta.
Itse kaipaan tässä ajassa enemmän keskustelua ja kehittämistä nimenomaan kansalaisina ja lähimmäisinä. Moniko tänä päivänä enää kilvoittelee sen kanssa, että haluaisi toimia eettisesti ja moraalisesti ja rakkaudellisemmin muita kohtaan? Minusta tässä ajassa itsensä kehittämispuheessa puuttuu juuri luoteen kehittämisen eetos. Haluamme olla parempia ammattilaisia ja asiantuntijoita, vanhempia ja kasvattajia jne. Mutta kuka enää puhuu voimallisesti sen puolesta, että olisimme parempia ihmisiä, mutta emme ensisijaisesti itseämme varten? Johtuuko asia läpitunkevasta individualismista vai instituutioiden hapertumisesta vai mistä? Milloin ymmärtäisimme, että emme elä vain itseämme varten?
Ystävällisin sunnuntai-terveisin,
Elina Rajaniemi