Kasvot ja niiden riskit
Yozo ei löytänyt paikkaansa japanilaisesta yhteiskunnasta. Yhteiskuntansa hylkiönä hän oli menettänyt kasvonsa moneen kertaan. Mitä tapahtui?
Japanilaiskirjailija Osamu Dazain klassikkoromaani Ei enää ihminen (1969) kertoo Yozosta, joka ajautuu häpeän vuoksi itsetuhoisiin tekoihin. Sen on sanottu kuvaavan, ainakin osittain, myös kirjailijan itsensä elämää ja sen päätöstä.
Yozo ei sopeudu japanilaiseen yhteiskuntaan. Oman perhetaustansa vuoksi hänellä on mahdollisuudet arvostettuun asemaan, mutta hän pelkää, ettei hänestä ole siihen. Yozolle kunnioitettava asema tarkoittaisi sosiaalisia paineita ja se olisi riski paljastua huijariksi. Hän haluaa välttyä tältä, ja ottaa sen sijaan itselleen kasvot muiden hauskuuttajana. Muiden naurattaminen on hänelle selviytymiskeino, jonka avulla hänen ei tarvitse pelätä paljastumista.
Yozon elämän pahimpia tilanteita ovat nimittäin nämä paljastumiset.
Yhdellä kertaa hän joutuu häpeälliseen tilanteeseen rahan kanssa: paljastamaan erään naisen edessä oman rahattomuutensa. Toisella kerralla hän jää kiinni siitä, että on valehdellut muille olevansa sairas.
Tällaiset paljastukset, kasvojen menetykset, johtavat Yozon henkiseen hätään, jonka seurauksena Yozo joutuu muiden tarkkailtavaksi. Hän saa leiman, joutuu läheistensä hylkäämäksi ja sekoaa lopulta huumeisiin. Näillä huumeilla hän saa vielä kerran kokea sen tunteen, kun ei tarvitse hävetä mitään. Lopulta joku löytää hänen muistikirjansa ja julkaisee ne muiden luettavaksi.
Dazain kirjan ytimessä ovat kasvot ja niiden menettäminen. Sosiologi Erving Goffmanin mukaan meillä on jokaisessa tilanteessa tapana ottaa tietty tapa esittää itseämme eli tietyt kasvot. Kasvot myös kasvavat kiinni meihin; kasvojen avulla meistä tulee me. Koemme kasvoistamme ylpeyttä, ja samoin häpeää.
Usein muistamme ne tilanteet, joissa kasvomme ovat olleet vaarassa. Suojellaksemme itseämme tällaisilta tilanteilta turvaudumme kasvoihin, joiden kanssa vältämme tätä riskiä. Yozolle se oli muiden naurattaminen, sillä näissä kasvoissa huomio ei kohdistunut häneen, vaan muihin.
Yozolla oli muitakin kasvoja. Hänen luokkakaverinsa näki hänen hauskuuttajan kasvojensa läpi ja löysi sieltä syvemmän Yozon. Tämä tuotti Yozolle stressiä ja välttääkseen kasvojen menetyksen muiden edessä, hän ystävystyi kyseisen henkilön kanssa. Ystävä tiesi Yozon toisista kasvoista hänen ironisten kasvojensa takana, mutta muille hän ei paljastanut tätä toista puolta Yozosta.
Samoin kuin Yozolla, myös meillä on monia erilaisia kasvoja. Työporukassa meillä voi olla ihan erilaiset kasvot kuin kotona puolison ja lasten seurassa. Kotisohvalla someen kirjoittaessa otamme taas uudet kasvot. Ironisella tyylillä pärjää tietyssä seurassa, mutta toisenlaisessa seurassa ei.
Toiset kasvot ovat sallivampia kuin toiset. Pellen kasvoilla meiltä odotetaan muiden hauskuuttamista, ei mitään syvällistä. Professorin kasvoilta odotamme jotain älylllistä. Sallimme hänelle hajamielisyyttä, koska odotamme häneltä niin syvällistä paneutumista asioihin, ettei hän aina voi muistaa arkipäivän asioita. Upseerin kasvoilta taas jämäkkyyttä ja tarkkuutta.
Erilaisten kasvojen kautta meistä tulee me. Akateemikko oppii tuntemaan itsensä akateemisena. Upseeri upseerimaisena. Kasvoista tulee osa meitä.
Kasvomme ovat kuitenkin vain lainassa yhteiskunnalta ja ne voidaan ottaa meiltä aina pois. Professori ei yksin muodosta itselleen juuri professorin kasvoja. Upseeri ei tee itsellensä upseerin kasvoja. Yozo ei yksin päättänyt, että hänestä tulisi se, jonka elämä olisi niin kasvotonta ja se päättyisi niin aikaisin.
Kasvojen luomiseen ja ylläpitämiseen tarvitaan muita. Upseerin tulee esiintyä jämäkkänä, akateemikon älyllisenä. Yozon kasvot vietiin moneen kertaan, koska hän ei ikinä onnistunut käyttäytymään muiden odotusten mukaisesti. Hänellä oli mahdollisuutensa, mutta joku hänessä laittoi vastaan. Oli se sitten tulkinnasta riippuen hänen yhteiskuntakriittisyys tai uskalluksen puute.
Yozo ei kuitenkaan ollut tämän tarinan ainoa tekijä, Yozoa ympäröivä yhteiskunta rajasi ja muokkasi Yozon kasvoja. Kasvojen ylläpitämisessä olemme nimittäin keskinäisesti riippuvaisia toisistamme. Pyöritämme yhdessä yhteiskuntaa, jossa tietyt kasvot saavat meiltä arvostusta toisten menettäessä hohtonsa. Yozon luoja, Osamu Dazai, eli 1930-luvun japanilaisessa yhteiskunnassa, jossa oli hyvin tiukat raamitukset sille, minkälainen japanilaisen miehen tulisi olla. Yozo sai lisäpaineita hänen yläluokkaisen taustansa vuoksi.
Kasvomme siis rakentuvat suhteessa muihin. Omaksumme kasvoihin liitettyjen odotusten kautta tapoja olla: älyllinen professori, jämäkkä upseeri. Yozolle annettiin hylkiön kasvot. Hän ei ikinä löytänyt paikkaansa japanilaisesta yhteiskunnasta, vaan syrjäytyi siitä perusteellisesti. Samalla tapaa Goffman on väittänyt Minuuden riistäjät: Tutkielma totaalisista laitoksista (1961) teoksessaan, miten mielisairaalat muokkaavat ihmiselle mielisairaan kasvot. Mielisairaaloissa ihmisen näkemys itsestään muuttuu mielisairaalan raamitusten mukaiseksi. Kyse ei ole ainoastaan laitostumisesta, vaan syvemmästä itseymmärryksestä.
Samoin koulun pienoisyhteiskunnassa koulukiusattu voi helposti alkaa uskomaan omaan huonouteensa tai rumuuteensa. Samoin se, mitä ajattelemme erilaisista ihmisryhmistä, voi vaikuttaa näiden ihmisryhmien itseymmärrykseen. Tulee ajatuksia siitä, ettei ole mitenkään hyväksytty yhteiskunnassa.
Tarvitsemme muita ihmisiä rakentamaan kasvomme jonkinlaiseksi.
Yozo tunnisti yhteiskunnan valtavan voiman kasvojen suhteen. Hän yritti kieltää sen olemassaolon ja paeta sitä alkoholin ja morfiinin avulla. Hän kertoi olevansa häpeän kuolettama ihminen, joka ei ollut elänyt ihmisen elämää. Lopulta hänen eskapisminsa päätyi traagiseen loppuun, oman hengensä riistämiseen.
Kuten Japanissa, myös Suomessa olemme menneet suuntaan, jossa hyväksymme ja teemme mahdolliseksi yhä useammanlaisia kasvoja. Meillä on siis yhä enemmän mahdollisuuksia yrittää löytää se omanlainen itsemme.
Toisaalta meillä on yhä meitä ahdistavia kasvoja, joiden kanssa kipuilemme. Nuorten on vaikeaa omaksua nykytyömarkkinoiden vaativia kasvoja. Samoin Japanissa näyttäisi olevan yhä ongelmia siinä, minkälaisia kasvoja saa olla. Tästä kertoo japanilainen kotiinsa vetäytyneiden nuorten ilmiö, hikikomori. Sopivien kasvojen löytäminen oli myös Yozolle se haastavin asia.
Voiko yhteiskunta auttaa meitä kasvoprojekteissamme? Kasvomme ovat kuitenkin suurelta osin peräisin yhteiskunnasta ja se osallistuu myös keskeisellä tavalla niiden ylläpitämiseen. Me teemme tietyt kasvot mahdolliseksi, mutta ne eivät välttämättä ole meidän hyvinvointimme kannalta ne parhaat mahdolliset kasvot. Tästä mahdollisuudesta parempaan lähtee yhteinen dialogi.
Kuten Yozo, olemme huolissamme siitä, minkälaista viestiä välitämme itsestämme muille. Tällainen muiden mielipiteiden jatkuva tulkinta on meille tärkeää, koska olemme niin riippuvaisia muiden mielipiteistä. Laulaja tarvitsee faninsa tunteakseen itsensä hyväksi, kirjailija arvioitsijat ja lukijat. Me tarvitsemme muita muodostaaksemme jonkinlaiset kasvot itsellemme.
Yritämme sopeutua elämämme aikana erilaisiin kasvoihin ja yrittää vakuuttaa itsellemme muiden mielipiteiden avulla siitä, että meistä on niihin kasvoihin. Yozo ei ikinä löytänyt sellaisia kasvoja, joissa hän olisi ollut tyytyväinen. Hän jäi vaille minkäänlaista tyydytystä olla jotain muille ihmisille.
Yozo oli aikansa uhri. Ylimysperheen lapseen kohdistui vaativia odotuksia menestymisestä ja arvostuksesta japanilaisessa yhteiskunnassa. Yozosta ei ollut näihin kasvoihin, hän kohtasi muiden pettymyksen ja heittäytyi sivuun. Hän jäi ikuisesti kasvottomaksi: hän ei löytänyt kasvoja, joiden kanssa olla sinut.
Kirjallisuus
Dazai, Osamu (1969, alk.p. 1937) Ei enää ihminen
Goffman, Erving (1967) Interaction Ritual: Essays in Face-to-Face Behavior