Näin väitöskirjatutkijana sitä miettii usein, minkälainen tutkija haluaisi olla vai haluaako olla sellainen ollenkaan. Kuten moni muu yhteiskuntatieteiden opiskelija, olen valinnut yhteiskuntatieteet halustani vaikuttaa yhteiskuntaan. Kuten moni muu milleniaali, haluan löytää työstäni merkitystä.
Näistä lähtökohdista huomaan välillä pohtivani, onko akateeminen maailma minua varten. Itselleni merkityksellinen työ ja akateemisen maailman kummallisuudet eivät nimittäin aina tunnu sopivan yhteen.
Sanotaan, että tutkijalta odotetaan kolmea asiaa. Tutkijan pitäisi tehdä tiedettä, opetettava sitä, ja samalla vaikutettava yhteiskunnallisesti. Nykyisin akateemisessa maailmassa korostuu tieteellisten julkaisujen läpisaaminen. Se on se, mihin olisi laitettava isoin panos, koska sen kautta tutkijaa arvioidaan.
Sosiologi Johanna Hokka on väittänyt, että suomalaista sosiologiaa on viime vuosikymmeninä dominoinut huippututkimuksen diskurssi. Käytännössä kyse on siitä, että tutkijoiden intressinä on lähinnä sellaisten tieteellisten artikkeleiden saaminen läpi, jotka julkaistaan arvostetuissa kansainvälisissä lehdissä. Tai tätä ainakin tutkijoilta odotetaan, jos he haluavat tehdä akateemista uraa.
Suomalaisessa yliopistomaailmassa on paljon puhuttu "julkaise tai tuhoudu" mentaliteetista. Jotta akateemisessa maailmassa on mahdollista säilyä ehjin nahoin, on julkaistava yhä kiihtyvällä tahdilla.
On vaikeaa nähdä kovin monen tutkijan halunneen juuri tällaista kilpajuoksua heidän valitessaan akateemista uraa. Tuskin kovin moni ajatteli, että lähdenpä työuralle, jossa puhutaan avoimesti “tuhoutumisesta”.
Akatemiassa puheet ovat kovat ja ankarat. Siellä löytyy paljon myös hyvää ja omat positiiviset puolensa. Silti minusta tuntuu välillä, että nykyinen tilanne on aikamoista haaskausta sekä tutkijoiden itsensä että koko yhteiskunnan kannalta.
Joskus nimittäin tuntuu siltä, apua, että tieteellisten julkaisujen tuottaminen pelkästään oman uransa edistämisen vuoksi ei tunnu kovin merkitykselliseltä.
Tutkijoita julkaisumäärien kautta arvottava järjestelmä johtaa helposti tilanteeseen, jossa tutkijat juoksevat kilpaa julkaisumäärissä. Siitä ei ole pitkä matka siihen, miten itse tutkimukseen suhtaudutaan: onko tutkimus lisä julkaisuluetteloon vai onko tutkimukselle jokin muu merkitys.
Tällainen kehitys vie tutkimukselta laajemman merkityksen. Oman akateemisen uransa edistämiseen keskittyvät tutkijat etääntyvät yhä kauemmas yhteiskunnasta, omalle huippututkimussaarelleen. Tänne huippututkimussaareen muilla ihmisillä ei ole pääsyä. Siellä huippututkijat kirjoittavat heidän artikkeleitaan ja kirjojaan omalla kummallisella kielellään, jota vain he ymmärtävät, ja julkaisevat paikoissa, jonne vain saarella asuvilla on pääsy.
Monet kaltaiseni väitöskirjatutkijat lähtevät yrittämään onneaan saarella. Onhan saaren lupaukset kuitenkin houkuttelevat: saa keskittyä asioihin, joista itse on kiinnostunut ja työssä on paljon vapautta. Usein kuitenkin nämä lupaukset osoittautuvat harhoiksi, sillä saarelta uhkaa helposti karkotus.
Jotta saarella voi siis pysyä, kannattaa väitöskirjatutkijan julkaista paljon huippututkimussaarella arvostetuissa lehdissä jo väitöskirja-aikana. Tähän pääsemiseksi tulee oppia saaren kieli ja kulttuuri. On myös syytä tehdä tuttavuutta eli verkostoitua mahdollisimman monen saaren asukkaan kanssa, jotta omat mahdollisuudet pysyä tällä saarella parantuisivat.
Toki, iso osa väitöskirjatutkijoista “tuhoutuu” eli lähtee pois saarelta katsomatta enää sinne taaksepäin. Osa jää sinne valmistautumaan seuraaviin tuolileikkeihin ja muutama jopa saa sieltä lopulta tenuren eli niin sanotun vakituisen majapaikan. Joskus saarelta voi kuulla puhetta kilpajuoksun järjettömyydestä, mutta saarella asuessa on vaikeaa nähdä tilanteelle muita vaihtoehtoja.
Kertomus huippusaaren tutkijoista on toki kärjistystä. On monia tutkijoita, jotka eivät omaa julkaise tai tuhoudu mentaliteettia, mutta pysyvät jotenkin silti kiinni tutkijan leivässä. Toiset ovat osanneet tehdä tästä tilanteesta itselleen mieluisan ja näkevät saaren elämän vahvana osana itseään.
Silti ajattelen, että paljon potentiaalia jää käyttämättä, kun tutkijat laitetaan kilpajuoksemaan tieteellisten julkaisujen määrässä. Lääkäri Hanna Rintalan kommentti Maailman Kuvalehdessä sopii hyvin myös tähän:
Ihmisillä on valtavat määrät resursseja tehdä hyvää, mutta tässä suoritusjärjestelmässä se ei pääse käyttöön. Jos ei olisi aina pakko mennä suorittamisen kaavan mukaan, kuinka paljon annettavaa meillä voisi olla?
Niin, kuinka paljon annettavaa tutkijoilla olisikaan, jos tutkimuksen ei tarvitsisi olla sellaista suorittamista, mitä se tällä hetkellä on? Miten paljon merkityksellisempää tutkimusta voitaisiin saada aikaan?
Nämä ajatukset kumpuavat suurelta osin omasta elämäntilanteestani, sillä mietin sitä, onko akateeminen ura minulle. Omaan yhä vahvan palon alaani ja sen lupaukseen antaa meille työkaluja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemisessa, mutta en ole mitenkään varma siitä, onko tämän työn paikka yliopistossa.
Ajattelen ideoiden ja teorioiden olevan hyödyllisiä siellä, missä niitä tarvitaan asioiden ratkaisuun – en niinkään huippusaaren arkuissa tai tutkijoiden CV:ssä. Pitäisi löytää siis uusia keinoja tämän työn tekemiseen. Ehkä tämä on mahdollista myös tutkijana, vaikka olen hieman skeptinen siitä.
Lisää lukemista
Kirjoitin taannoin nuorten tutkijoiden blogiin tekstin tutkijan uupumuksesta ja tutkimuksen merkityksestä. Samaa aihetta siis, jos kiinnostaa.
Otsikkoon otin inspiraatiota Robert Lyndin (1939) toisen maailmansodan kynnyksellä kirjoittamasta Knowledge for What: The Place of Social Science in American Culture. Hän kirjoittaa siitä, miten välillä tuntuu kuin yhteiskuntatieteissä luennoidaan navigoinnista, vaikka laiva on uppoamassa.
Ajatus tieteen ideoista työkaluina, joiden hyödyllisyys testataan käytännön kautta, tulee pragmatismista. Pragmatismit, ainakin Dewey, näkevät, että tiedettä pitäisi demokratisoida ja saattaa käytännöllisempään suuntaan. Jos siis aihe kiinnostaa, niin suosittelen katsomaan tähän suuntaan.
Kuvat
Kuvat ovat peräisin Stable Diffusion Beta nimisestä tekoälystä.